Turun Kirjamessut 2017: mielikuva vs. todellisuus

Odotin Turun Kirjamessuja innoissani. Pläräsin ohjelmatarjontaa, intoilin miehelleni. (Nopolat! Aino Havukainen ja Sami Toivonen!) Suunnittelin. Valmistelin lapsia tapahtumaan, selitin messujen ideaa. Mielikuvissani kuljeskelin kaikessa rauhassa ympäri messuhallia, monenkirjavaa tunnelmaa fiilistellen.

Tuli lauantai.

Esikoisen sijaan sängystä nousi känkkäränkkä. Aamukahvirauhan tarjosi Kaapo, mutta ennen kahvirauhaa olkkarissamme tulitettiin kahdelta puolen sohvaa, kunnes arvoin Kaapo-jakson Entten tentten -menetelmällä.

Kävin suihkussa, pakkasin laukkua, yritin saada kiinni mielikuvieni harmonisesta messutunnelmasta, mutta se alkoi jo lipsua otteestani. Kuopus seurasi minua kuin koira (ihan kirjaimellisesti, haukkuen samalla) puristaen käsissään pussillista kuivattuja mansikoita ja hokien, miten hyvä on ottaa naposteltavaa mukaan siltä varalta, että messuilla tulee nälkä.

Nälkä tuli molemmilla lapsilla jo ennen sisäänkäyntiä. Koska en ollut varautunut kuin edellä mainituilla mansikkapusseilla ja kahdella välipalapatukalla, enkä halunnut heti luopua näistä hihojeni ässistä, jouduin jatkuvan kysymyspommituksen kohteeksi. Koska syödään eväitä koska syödään eväitä koska syödään eväitä koska syödään eväitä koska syödään eväitä.

Jutustelin hetken Lastenkirjainstituutin väen kanssa ja ujutin heille käyntikorttini siltä varalta, että he joskus haluaisivat järjestää lastenkirjabloggaajille suunnattuja tapahtumia. Esikoinen piirteli, kuopus tutki saamaansa kirjanmerkkiä. Seuraavaksi pysähdyimme Muusan pisteelle tekemään jääkaappirunoja ja sitten suunnittelin esikoisen kanssa kirjan takakansitekstin ja kirjan nimen Turun Sanataideyhdistyksen osastolla. Viisivuotiaamme antoi kirjalle nimen Prinsessa Ainon taikakukat ja kertoi sen olevan tarina prinsessa Ainosta, joka taikoo hienoja taikakukkia. Vau, tässä me sanataiteilemme yhdessä, mietin tyytyväisenä. Keksin myös haluavani liittyä Turun Sanataideyhdistykseen.

Kello oli sen verran, että tuli aika etsiä Agricola-lava ja istahtaa kuuntelemaan, kun Sinikka ja Tiina Nopola kertoivat yhdessä kuvittaja Salla Savolaisen kanssa, millaista on tehdä töitä läheisen ihmisen kanssa. Siskokset olivat todella hauskoja, ja viihdyin vallan mainiosti eturivissä heitä kuuntelemassa. Lapset viihtyivät sen ajan, mikä heiltä meni eväiden syömiseen. Olin etukäteen yrittänyt viritellä innostuksen kipinää heihinkin hehkuttamalla, että ajatella, nuo ovat ne tädit, jotka ovat kirjoittaneet kaikki Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat ja kaikki Risto Räppääjät! Jotenkin ei tehnyt vaikutusta lapsiin. Mutta on kyllä sanottava, että he istuivat koko neljäkymmentä minuuttia kestäneen haastattelun ajan sekä hiljaa että omilla paikoillaan, mikä on tietenkin valtavan hieno saavutus viisi- ja kolmevuotiaille.

Ei siis mikään ihme, että sen jälkeen alkoi jo vähän messumeininki tökkiä.

Tapasimme kuopuksen kummitädin ja kävimme ruokamessujen puolella. Esikoinen ilahtui kolme kertaa ja pettyi kaksi kertaa: ilahtumiset tulivat lakukojun ja pehmistiskin näkemisestä, samoin pettymykset, kun mitään ei ostettukaan. (Toffeeta ostimme, mutta se oli pahaa.) Kolmas ilahtuminen oli seurausta ilmapallon näkemisestä ja saamisesta. Nyt nekin ilmapallot tosin ovat jo jäähyllä saunassa.

Mies päätti lähteä kuopuksen kanssa kotiin (kolmevuotiastamme jännitti messuväki ja muutenkin epäilytti koko messujen tarkoitus), viisivuotias halusi vielä jäädä.

Täällä ei sitten yhtään kitistä. Äiti ei sitten yhtään aio kuunnella mitään kitinää!
En kitise!

Tuskin olivat mies ja kuopus ehtineet ulos hallista, kun esikoinen jo nyki minua hihasta. Mä haluan sittenkin jo lähteä! Tähän saattoi vaikuttaa esikoisen kuulema, mieheni lähdön hetkellä heittämä ajatus siitä, että mies ja kuopus käyvät ehkä Mäkkärissä. Saattelin esikoisen isänsä huomaan. Vedin henkeä. Nyt kierrellään!



Kiertelin. Oli aika paljon porukkaa, alkoi vähän ahdistaa. Kävelin kuohuviinitiskin ohi. En kehdannut pysähtyä.

Kiertelin taas. Vartin päästä menisin kuuntelemaan Tatun ja Patun tekijäpariskuntaa, Aino Havukaista ja Sami Toivosta. Siihen asti voisin hyvin aistia messutunnelmaa, nyt kun saan olla ihan rauhassa.
Hmm, missäs se kuohuviiniosasto olikaan? En löytänyt sitä enää. No, tuskinpa minä mitään olisin tilannutkaan...Aino ja Sami olivat tosi hauskoja, heitäkin oli tosi kiva kuunnella.

Saatuani (ihanasti räätälöidyt!) signeeraukset Tatun ja Patun ällistyttävään satukirjaan, haukkasin palan toffeeta (vaikka se oli pahaa) ja kirjoitin miehelleni Whatsapp-viestin.

Saatte varmaan tulla hakemaan mutkin.

Kotiin päästyäni tajusin, etten ollut ostanut yhtään kirjaa koko messuilta. Mutta lapset saivat Mäkkärissä aterioidensa kylkiäisiksi kumpikin oman kirjan, ja niitä on nyt luettu eilisestä lähtien. Oikotie on kuulemma hauskin kirja pitkiin aikoihin, ja Pörri-peikon kotikonnuilla -kirjasta on imaistu sanavarastoomme - toivottavasti ei kuitenkaan pysyvästi - iloinen hilirimpsis, jota on tänään hoettu jo aika monta kertaa.


Hilirimpsis! Seuraavaksi sitten Lasten Kirjamessut, siellä olen itsekin äänessä. Ja ilman lapsia.