Vieläkö 1880-luvun Pikku Heidi kiinnostaa?

Pikku Heidi on yksi niistä lastenkirjallisuuden klassikoista, joita rakastin lapsena. Sain kirjan vanhemmiltani seitsemänvuotiaana, minkä huomasin etusivun omistuskirjoituksesta aloitettuani lukemaan kirjaa lapsilleni esikoisen juuri täytettyä seitsemän vuotta. 
Äkäpussin maineessa olevan Alppivaarin luokse viisivuotiaana muuttaneen Heidin elämä huikeissa alppimaisemissa kiehtoi minua lapsena suunnattomasti, ja halusin lukea tarinan omille lapsilleni, vaikka molemmat suhtautuivat aluksi epäilevästi kirjan vetovoimaan.
Pikku Heidi on Johanna Spyrin vuonna 1880 kirjoittama satu pienestä tytöstä, joka orvoksi tultuaan varttuu ensin tätinsä hoivissa ja muuttaa sitten olosuhteiden pakosta isoisänsä luo syrjäiseen alppikylään. Heidiä kuvataan hyvin vaatimattomaksi, epäitsekkääksi ja kultaiseksi lapseksi ja hän sulattaa kaikkien ympärillään olevien sydämet. Heidi ystävystyy vuohia paimentavan, oppimattoman Vuohi-Pekan kanssa ja tulee erityisen läheiseksi Pekan sokean ja raihnaisen mummon kanssa. Kun Heidin täti päättää hakea Heidin Frankfurtiin pitämään seuraa rikkaalle ja heiveröiselle Klaralle, Heidi sairastuu vakavasti silkasta vuoristoilman kaipuusta.
Otavan vuonna 1989 julkaisema Pikku Heidi sisältää myös Spyrin vuonna 1881 kirjoittaman jatko-osan, Heidi osaa käyttää oppiaan. Tässä tarinassa Heidi opettaa Vuohi-Pekan lukemaan ja jatkaa säteilevän ilon levittämistä lähipiirilleen. Vaikka Heidi joutui palaamaan Frankfurtista Alpeille koti-ikävän vuoksi, hänestä ja Klaran perheestä tuli hyvin läheiset ja rakkaat toisilleen, ja ilo onkin alppikylässä ylimmillään, kun Frankfurtista saapuu monta tärkeää ihmistä Heidin ja Alppivaarin luo.
Kun nyt palasin Pikku Heidin pariin aikuisena lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen, olin yllättynyt siitä, miten uskonnollinen kirja oli. Itse asiassa tarina oli paikka paikoin jopa häiritsevän täynnä Jumalan ylistämistä, mutta sellainen lienee ollut 1800-luvun ajankuva. Minua huvitti myös se, miten ylimaallisen parantava voima raikkaalle vuoristoilmalle annettiin. Onhan ilma puhtaassa ja raikkaassa vuoristossa hyvää ja terveellistä hengittää, mutta hiukan skeptisesti suhtaudun siihen, että koko elämänsä pyörätuolissa istunut Klara pystyi pelkän Alpeilla oleskelun ja vuohenmaidon ansiosta kävelemään. (Tähän liittyen fun fact: Sveitsin Alpeilla pullotettua ilmaa myydään hyvällä hinnalla erityisesti maihin, joissa kärsitään pahoista ilmansaasteista!)
Moraalisaarnoistaan huolimatta Pikku Heidi on herttainen ja mieleenpainuva tarina, sellainen ajaton lastenkirja, jota voi lukea lapsille yli sata vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ja vastauksena otsikossa esittämääni kysymykseen: kyllä kiinnostaa! Kirjan kanssa kävi juuri niin kuin etukäteen arvelin: tietyissä erityisen sykähdyttävissä kohdissa toisen lapsistani oli pakko tehdä pieniä onnenpyrähdyksiä sinne tänne, kun hän ei ollut pysyä nahoissaan kaikkien niiden ihanien ja onnellisten tapahtumien vuoksi, joita erityisesti kirjan lopussa on yllin kyllin.
Ps. Niin herttainen kuin Pikku Heidi onkin, aakkosia en suosittelisi sen avulla opettamaan. Vai mitä sanotte tästä Vuohi-Pekalle opetetusta lorusta, joka lopulta säikäytti hänet lukutaitoiseksi? Alla muutama ote:
"A, B, C, niin alkaa oppi.
Ne pänttää päähäsi tiukasti.
Muuten on edessä arestikoppi
ja ruokaakin saat vain niukasti.
...
M ja N ja O ja Pee
jo itsellesi selväks tee.
Jos unohdat tai kangerrat, 
pian tuskissasi vaikerrat!
...
Sinä ellet R:ää päähäs saa,
varo: paha paikka odottaa.
Nyt tutki S:n kiemuraa,
tai katso piiskaa viuhuvaa.
Elleivät suju T, U, V,
et ruuallakaan mitään tee.
...
Jos unohdat: on tämä Y,
sinua kaikki väheksyy.
Ja ellet muista: tässä Ä,
on sulla hölmöläisen pää!"
***
KirjaPikku Heidi
Teksti: Johanna Spyri
Kansi: Mikael Paajanen
Kustantaja: Otava 1989

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pilvipaimen – ehkä kaikkien aikojen paras satukirja!

Soturikissat: Mitä ne ovat ja miksi niistä tykätään niin paljon?

Doris ja koiranvirka - kuvakirja itsensä arvostamisen tärkeydestä