Kirja saatu arvioitavaksi blogia varten. Esikoiskirjailija, graafikko  Tomi Palonen  on kirjoittanut ja kuvannut kerrassaan lumoavan lastenkirjan.  Ottonen ja suuri metsä  kertoo arasta nallekarhu Ottosesta, josta kaksi pientä lasta huolehtivat.  Ottonen on niin pelokas, ettei se uskalla edes istua lastenhuoneen ikkunalaudalla, vaikka mieli tekisikin. Perheen pojan hyväntahtoinen suunnitelma auttaa Ottosta voittamaan pelkonsa menee vahingossa liian pitkälle, ja Ottonen päätyy paperilennokin lennättämänä auringonlaskun hämärtämään metsään. Pikkuinen karhu on luonnollisesti aivan kauhuissaan. Pian Ottosen kauhu muuttuu hämmästelyksi, kun vanha ja viisas puu saa sen ymmärtämään, että jonkun vielä pienemmän näkökulmasta Ottonen itse voi näyttäytyä pelottavana. Lempeä kuu puolestaan saa Ottosen oivaltamaan, ettei rohkeus ole pelottomuutta vaan toimimista peloista huolimatta. Aamuauringon noustessa kotiin palaa rohkeampi ja omiin kykyihinsä luottava Ottonen.

Osa kirjoista saatu arvostelukappaleina. Roald Dahlin  lastenkirjoja on vaikea kuvailla. Haluan kuitenkin yrittää, puhutaanhan Dahlista maailman parhaana tarinankertojana. En muista, luinko itse Roald Dahlia lapsena (en varmaankaan, sillä sekoitin pitkään Roald Dahlin ja hampurilaismaskotti Ronald McDonaldin – kenties siksi, että molempien nimissä on perustettu hyväntekeväisyyssäätiö). Omille lapsilleni olen tämän ainutlaatuisen, yhtä lailla kiistellyn ja ylistetyn kirjailijan tarinoita lukenut ristiriitaisin mielin. Samalla kun ihailen Dahlin kielellistä rikkautta ja häpeilemättömyyttä, sydämeni on välillä pienellä huolisykkyrällä: en kai minä nyt tässä samalla traumatisoi jälkikasvuani liian pelottavalla tai sopimattomalla materiaalilla? Eikä meillä vielä edes lueta kaikkia Dahlin tarinoita; esimerkiksi  Kuka pelkää noitia  -kirjan luin ensin itse ja päätin sitten, että se saa odottaa vuoroaan vielä hyvän tovin. Roald Dahlin kirjoja on kaikesta huolimatta helppo

Kirja saatu arvioitavaksi blogia varten. Kotikaupunkini Turku on täynnä kiehtovia museoita, mutta arvatkaa kuinka monessa olen käynyt lasten kanssa? Pakko tunnustaa, että vain yhdessä. Kävin esikoiseni kanssa katsomassa Jacob Hashimoton näyttelyn  Wäinö Aaltosen museossa  toissavuonna, mutta sen jälkeen lapsille tarjoamani kulttuurielämykset ovat olleet lähinnä näytelmiä, elokuvia, musiikkia ja kirjoja. Eikä niissä tietenkään mitään pahaa olekaan, mutta tuntuu vähän hölmöltä, että olen kiertänyt museot niin kaukaa. Mieheni puolestaan on vienyt lapset pariin otteeseen  Biologiseen museoon  ja on useamman kerran ehdottanut koko perheen käyntiä  Turun linnassa , mutta itse en jostain syystä ole innostunut. Välillä mietin, että esikoisen rankka vauvavuosi sai minussa aikaan jonkin pysyvän vastahakoisuuden ja jopa pelon lähteä kotoa yhtään minnekään, mikä voisi hiukkaakaan sisältää säätöä ja sähellystä, ja olen ehkä survonut museot siihen laatikkoon, jota ei kannat

1.2.2019 klo 17:59 Kirjat saatu arvioitavaksi blogia varten. Kariston viime vuonna perustetussa  Kirjakärpänen -sarjassa on mukavaa surinaa ja hauskaa pörinää. Sarja tarjoaa helppolukuisia, tämän päivän lapsia puhuttelevia tarinoita vähän samaan tyyliin kuin WSOY:n Lukupalat-sarja. Meillä tutustuttiin  Riina Katajavuoren  kirjoittamaan ja  Liisa Kallion  kuvittamaan  Talvikki ja ensimmäinen älypuhelin  -kirjaan sekä  Jyri Paretskoin  ja  Nadja Sarellin   Elias ja sukkapallopommipuu  -kirjaan.                              Talvikki on alakoululainen, joka vihdoin ja viimein saa ikioman älypuhelimen kivikautisen näppäinpuhelimen tilalle. Yhdessä parhaan ystävänsä Mesin kanssa Talvikki ottaa ilon irti uudesta kännykästä: nyt pystyy käyttämään emojeita, kuvaamaan tanssivideoita ja osallistumaan sekä luokan että perheen omiin keskusteluryhmiin. Mutta voi kauhistus! Uusi kännykkä häviää jo ensimmäisenä päivänä – mikä nyt neuvoksi? Itku tunkee kurkkuun. Uusi hie